Nimi: Jälleen näkeminen

Kirjoittaja: Sed

Beta: -

Paring: Larten Crepsley/Arra Sails

Genre: Romans, lievä humor ja fluff

Rating: K-15

Disclaimer: Tämän tekstin hahmot ja tapahtumapaikat eivät kuulu minulle vaan Darren Shan -kirjat kirjoittaneelle Darren O’Shaughnessylle. Hänelle siis niistä kaikki kunnia niistä. :D En saa tästä mitään rahallista tai mitään muutakaan korvausta!

Summary: Crepsley ja Arra tapaavat toisensa 17 vuoden tauon jälkeen.

 

***

 

Oliko päivä vai yö? Joskus sitä oli vaikea erottaa vampyyrivuoren saleissa. Nuoret vampyyrit tyytyivätkin seuraamaan kokeneempien unirytmiä, kun vierailivat vuoressa.

Arra Sails ei ollut enää nuorimmasta päästä vampyyrien keskuudessa, mutta joskus hänellekin tuotti vaikeuksia erottaa yön ja päivän vaihtelua. Ainakin aluksi, saavuttuaan vuoreen ensi kerran, oli hänkin joutunut seuraamaan silloisen opettajansa unitottumuksia tarkkaavaisesti tietääkseen vuorokauden ajan vaihteluista. Hän oli onnekseen nopea oppimaan ja omasi kohtuullisen hyvän “sisäisen kellon”.

Arra oli saapunut vampyyrivuoreen jo parisen viikkoa sitten ja oli sopeutunut hyvin, vaikka ei voinut väittää pitävänsä vampyyrien hygieniaa kovin hyvänä ja haju kävi joskus turhankin iljettäväksi. Voisivat käydä pesulla edes pari kertaa sinä aikana, jonka oleskelivat vuoressa. Suihkuissa oli toki toivomisen varaa, mutta ei kylmään veteen sentään kuollut.

Kammion oviaukon takaisesta käytävästä kuului askelten ääniä, jotka kuuluivat selvästi, siitä päätelle miten niiden omistaja tömisteli, melko vihaiselle tai ärtyneelle vampyyrille. Tavallisesti vampyyrit kulkivat kevyin askelin ja lähes äänettömästi. Täällä kenelläkään ei tietysti ollut mitään syytä piileskellä, kun ei kerran ollut ihmisiä vaarnoineen tai muitakaan välittömiä uhkia, mutta ei silti olisi tömistellä tarvinnut. Ainakaan, kun kello oli jo vaikka mitä. Aurinko nousisi reilun tunnin kuluttua ja monet olivat varmasti jo arkuissaan tähän aikaan.

Arra odotti, että tämä varsin raskasjalkainen vampyyri kulkisi hänen kammionsa ohi ja jatkaisi matkaansa, mutta sen sijaan hän kuulikin askeleiden pysähtyvän hänen ovensa kohdalle ja hänelle erittäin tuttu ääni kysyi:

“Arra Sails, onko totta, että löylytit minun oppipoikaani parruilla?”

Arra kääntyi omahyväisesti hymyillen puhujaan päin ja vastasi tälle:

“Larten Crepsley, olet sitten päättänyt jättää erakkoelämän ja palata veriveljiesi luo.”

Crepsley ei osoittanut mitenkään huomaavansa kiusoittelua, vaan tuijotti Arraa kysyvästi. Arra huokaisi ja päätti sitten vastata Crepsleyn kysymykseen.

“Kyllä minä ottelin Darrenin kanssa parruilla, jos sitä tarkoitat. Muussa tapauksessa en tiedä mistä puhut”, hän sanoi piikikkäästi. Crepsley tuhahti merkitsevästi.

“Jos joku Darrenin kokoinen on sinun kanssasi parruilla sitä ei voi sanoa kuin löylyttämiseksi… sinähän piekset päätäsi pidemmät henkihieveriin!”

“Paremmin hän otteli kuin eräät!”, Arra vastasi merkitsevästi.

“En väittänytkään, että hän olisi huono!” Crepsley sanoi. Hän äänestään kuulsi selvä ylpeys. “Hänestä tulee vielä kyvykäs vampyyri!”

“Jos siis Prinssit hyväksyvät hänet”, Arra huomautti. Crepsley loi häneen tutkivan katseen.

“Aiotko äänestää sitä vastaan?” hän kysyi. “Kuulin huhun, että puristit hänen kättään. Ei mikään mitätön temppu sinulta, jos se pitää paikkansa.”

Arra nosti ylpeästi leukaansa.

“Se pitää paikkansa. Minä tosiaan puristin hänen kättään. Sinä taas tunnut olevan valmis käärimään hänet kapaloihin!” hän sanoi. Crepsley loukkaantui silminnähden.

“Minä en enää aliarvioi Darrenia. Hän on jo osoittanut ansaitsevansa kunnioitukseni ja luottamukseni!” hän sanoi ylpeästi, mutta sitten hänen ilmeensä pehmeni, lähes virnistykseen. “Mikä ihme sinuun meni? Et suostunut puristamaan minun kättäni, ennen kuin me…” Crepsley yskäisi nolona ja hänen kaulansa karahti punaiseksi. Arra taas hymyili erittäin leveästi.

“Mikä saa sinut kuvittelemaan etten olisi kätellyt sinua ennen kuin suhteemme alkoi?” hän kysyi, melkein nauraen. “Et kysynyt sitä ainuttakaan kertaa!” hän lisäsi. Crepsley näytti erittäin nololta ja siveli poskessaan olevaa pitkää arpea. Arra katseli häntä ilkikurisesti kulmiensa alta. Tuon vampyyrin ei olisi uskonut nolostuvan kovin vähästä.

“Mitä sinä oikein punastelet?” hän kysyi. “Vieläkö muistelet sitä, kun Seba yllätti meidät varastohuoneesta?” hän kysyi, nauraen nyt jo ääneen. Crepsley näytti siltä, että haluaisi vajota maan alle, mikä oli jo paljon hänen mittapuullaan.

“Älä viitsi muistuttaa siitä…” tämä sanoi. “Mieluiten unohtaisin koko jutun, niin pian kuin mahdollista.”

“Luuletko, että minulla oli yhtään sen mukavammat oltavat?” Arra tiedusteli. “Olimme molemmat silloin vielä oppilaita ja Seban täytyi tietysti kertoa minunkin opettajalleni.”

“Sinulta ei sentään nypitty karvoja korvista, koko seuraavaa kuuta”, Crepsley sanoi ja värähti. Sitten suoristi selkänsä ja loi Arraan läpitunkevan katseen. “Tästä ei sitten puhuta Darrenille! Hänen ei tarvitse tietää mitään - yksityiskohtia - meistä!” hän sanoi. Arra hymyili ilkikurisesti, mutta nyökkäsi sitten.

“Jos niin sanot!” hän vastasi. “Onhan hän sinun oppipoikasi.”

Crepsley nyökkäsi tyytyväisenä. Sitten hänen ilmeensä muuttui epäileväksi.

“Väistit aiemmin kysymykseni. Aiotko sinä vastustaa Darrenin hyväksymistä meidän joukkoomme?” hän kysyi melko onnettomasti.

Arra katseli Crepsleytä hetkisen silmiin pohtien, mitä vastaisi. Hän arvosti ja kunnioitti Darrenia, olihan hän puristanut tämän kättä. Crepsleytäkin hän kunnioitti, joten hänellä ei pitäisi olla mitään sitä vastaan, että Darren hyväksyttäisiin. Kuitenkin oli niin, että melkein jokainen vampyyri salissa oli osallistunut johonkin koetukseen, osoittaakseen niin klaanille kuin itselleenkin, olevansa kunnon vampyyri. Darrrenin oli vielä ansaittava paikkansa salissa ja klaanin muidenkin jäsenten kunnioitus.

“En vastusta, jos hänet päätetään hyväksyä”, hän vastasi Crepsleyn kärsimättömään tuijotukseen.

“Mutta?”

“Prinssit päättävät ehkä toisin”, Arra huokaisi. Crepsleyn ilme pehmeni. Hän jopa hymyili hieman.

“Tiedän sen, mutta on silti hyvä tietää, etteivät kaikki vastusta”, hän sanoi ja epäröi hetken ennen kuin lisäsi niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli: “…Varsinkaan sinä, Arra”

Arra tunsi punastuvansa. Yrittikö tuo ryvettynyt vampyyrin ketale sanoa, mitä hän luuli. Hänen kämmenensä hikoilivat ja hän yritti kuivata niitä pitkän, mustan takkinsa etumukseen. Ehkä oli parasta olla niin kuin ei olisi kuullutkaan. Crepsley varmasti jo katui, että päästi suustaan tuollaista. Sehän oli Crepsleyn suusta melkein rakkauden tunnustus. Ei hän kylläkään näyttänyt katuvalta, pikemminkin… odottavalta. Arra hymyili aurinkoisesti ja vastasi.

“En minä ole ainut, joka on teidän puolellanne”, hän sanoi. “Monet näkivät meidän ottelumme”, Crepsley rypisti kulmiaan lievästi epäuskoisen näköisenä. Hän siveli poskensa arpea ja katseli jalkojaan, näyttäen hermostuneelta. Viimein hän ilmeisesti sai ajatuksensa järjesteltyä ja aseteltua sanansa mielestään sopivalla tavalla ja avasi suunsa päästääkseen ne ilmoille.

“Et kuunnellut, vai etkö ymmärtänyt?” hän viimein kysyi.

“Mistä lähtien sinä olet sanonut mitään tuollaista, mitä kuvittelin sinun sanoneen?” Arra vastasi kysymykseen kysymyksellä.

“Mitä sitten kuvittelit minun sanoneen?” Crepsley kysyi mietteliään näköisenä.

“Taidatpa tietää…”

“Entä jos en tiedä?”

“Minä en aio sitä sinulle toistaa, saat itse päätellä ja jos sinusta ei ole siihen niin unohda sitten koko juttu!” Arra sanoi pisteliäästi.

Crepsley näytti siltä, että aikoi kivahtaa takaisin, mutta muutti viimehetkellä aikeensa. Hän kääntyi sivuttain, tutkiskelemaan kammiossa roikkuvaa taivaan sinistä seinävaatetta, jossa oli melko yksinkertaisia kuvioita tummemman sinisellä langalla.

“Sanoit aina, ettet pidä sinisestä. Miksi annoit Seban laittaa itsesi huoneeseen, jossa on sininen seinävaate? Kuvittelin, että ennemmin nukkuisit Khledon Lurtin salissa, pöytien alla, kuin sinisellä koristellussa huoneessa”, Crepsley sanoi, vaihtaen tehokkaasti puheenaihetta ja sai Arran hämmentymään pahemman kerran. Kysymys oli hieman erikoinen tilanteeseen, eikä sopinut lainkaan heidän keskustelunsa aiheeseen. Hän pohdiskeli hetken pitäisikö kysymys jättää kokonaan huomioimatta, mutta päätti sitten olla leikissä mukana, jos sitä sellaiseksi voi sanoa.

“Sinullapa on tarkka muisti… vaikka tunnut unohtaneen, että nukuin tässä samassa huoneessa aina kun olin vampyyrivuoressa”, Arra sanoi.

“En voisi unohtaa sitä”, Crepsley sanoi ja hymyili niin vihjaavasti, että Arra sai taas aihetta punastua. Hän ei olisi uskonut Crepsleyn edes pystyvän moiseen hymyyn, jos ei olisi nähnyt sitä itse.

“Olet tainnut unohtaa paljon muutakin. 17 vuotta on pitkä aika”, Arra sanoi hiljaa.

“Ei kovin pitkä vampyyreille”, Crepsley vastasi.

“Tarpeeksi pitkä sille, että ehdit unohtaa… meidät”, Arra huomautti moittivasti. Crepsley käänsi katseensa seinävaatteesta Arraan.

“En minä ole mitään unohtanut“, hän sanoi pehmeästi.

“Et kuitenkaan tiedä, mitä luulin sinun sanoneen…” Arra huomautti, pyöritellen yhtä pitkää tummaa hiussuortuvaa sormensa ympärille. Crepsley tutkiskeli hänen silmiään mietteliäs ilme kasvoillaan. Hiljaisuus venyi ja alkoi muuttua Arran mielestä melkoisen vaivautuneeksi. Crepsley katseli hänen kasvojaan edelleen, pienen hymyn kohotessa hänen kasvoilleen.

“Minulla on eräs aavistus ja olen pohtinut sitä jo melko kauan”, Crepsley sanoi yhtäkkiä täysin vakavana.

“Noinko vakava asia?” Arra kysyi leikkisästi. Crepsley ei kuitenkaan ollut kiusoittelu tuulella vaan tuijotti hän kiinteästi silmiin.

“Oletko koskaan miettinyt, miksi luovuin kenraalin arvostani ja lähdin? Onko se koskaan tullut mieleesi?” Crepsley kysyi oudon matalalla äänellä. Hänen kasvonsa olivat nyt haikeat.

“Kyllä kai… ajattelin, että halusit nähdä maailmaa ja seikkailuja… tai että olit kyllästynyt kenraalina olemiseen”, Arra sanoi väistellen Crepsleyn katsetta. Crepsley naurahti hieman. Hymy toi pehmeyttä hänen koville kasvoillensa.

“Se oli ehkä osa syytä, mutta oli siinä muutakin”, hän sanoi ja virnisti vaivautuneesti. “Se oli jotain sellaista, jota ei minusta kyllä uskoisi - myönnän sen - mutta silti siitä on totta joka sana…” Crepsley sanoi ja hypisteli nolostuneena punaisen kaapunsa saumoja. Arra katsoi Crepsleytä kysyvästi.

“Niin?” hän kannusti.

“No… muistat varmasti, kun halusit lopettaa suhteemme… se… ei ollut minulle aivan niin - helppoa - kuin annoin ymmärtää…” Crepsley sanoi niin nolostuneena, että joutui kääntymään selin Arraan.

Arra tunsi olonsa melko lailla typertyneeksi, eikä hän osannut päättää, kauhistuttiko Crepsleyn paljastus häntä enemmän kuin tämän ilme huvitti. Paljastukseen ilmeisesti vaadittiin vampyyrin koko tahdonvoima. Se tuntui kaiken lisäksi hävettävän Crepsleytä niin, että tämän teki mieli hautautua arkkuun eikä nousta sieltä enää ikinä.

“Senkö takia siis lähdit täältä?” Arra kysyi kummissaan. Crepsley vain nyökkäsi, edelleen selin häneen päin.

“Eli sinä yritit sittenkin sanoa sitä, mitä minä luulin”, Arra pohdiskeli ääneen. Vastaukseksi kuului vain epämääräinen “hm-mm…”

“En kuullut vastausta”, Arra härnäsi nautiskellen Crepsleyn tukalasta tilanteesta. Crepsley käännähti ympäri ja laittoi kädet puuskaan.

“Älä kiusaa minua”, hän sanoi nyrpeästi. Arra nauroi kiusoittelevasti.

“Mitä? Minähän vain sanoin, etten kuullut vastaustasi”, hän sanoi.

“Minä varoitan sinua!” Crepsley sanoi, mutta hänen ääntään ei voinut sanoa enää parhaalla tahdollakaan ankaraksi. “Älä kiusaa minua!”

“Tai mitä? Mitä aiot tehdä jos en lopeta?” Arra kysyi. Hän tökkäsi Crepsleytä rintaan sormellaan. Crepsley tarttui hänen ranteeseensa ja katsoi häntä jälleen kiinteästi. Arra tuijotti häntä takaisin kuin hypnotisoituna. Hän kuuli Crepsleyn äänen kuin kaukaa.

“Mitähän tekisin, täytyypä miettiä… “ Crepsley pohdiskeli ja silitteli toisella kädellään Arran olkapäätä. Arra tunsi väristyksen kulkevan ylitseen.

“Noinko vastenmielistä?” Crepsley kysyi, käsittäen väristykset ehkä tahallaan, tai aivan tosissaan, väärin.

“E-ei…” Arra henkäisi äkisti kuivuneella suullaan. “Ei kun minä -”, mutta hän ei ehtinyt jatkaa pitemmälle, sillä Crepsley painoi hänen huulilleen kiihkeän suudelman, joka oli viedä Arralta jalat alta. Vaistomaisesti hän taivutti selkänsä kaarelle Crepsleyn käsien vaeltaessa hänen ristiselkäänsä. Hän siirsi kätensä Crepsleyn kyynärtaipeille ja antoi niiden lipua vampyyrin niskan taakse, jossa kietoi ne tiukasti yhteen, jotta sai vedettyä Crepsleyn lähemmäs itseään.

“Arra…” Crepsley mutisi hänen kaulaansa vasten.

“Mitä, Larten?” Arra kysyi ja vetäytyi hieman taemmas, jotta saattoi katsoa tätä. Crepsley katsoi häntä hetken, ennen kuin hymyili hieman.

“Ei mitään”, hän vastasi ja suuteli häntä uudestaan, tiukentaen otettaan, jotta saattoi nostaa hänet ilmaan ja kantaa sohvalle, joka seisoi kammion seinustalla. Crepsley lysähti sohvalle, vetäen Arran syliinsä.

“Arra oletko nähnyt Lartenia? Hän -!” Ovesta sisään törmännyt vampyyrivuoren majoitusmestari Seba Nile ei olisi voinut järkyttyä enempää, vaikka kammiosta olisi löytynyt lauma Vampaneeseja ja joutui ottamaan tukea ovenpielestä. Ensi järkytyksestä selvittyään hän kuitenkin näytti riemastuneelta ja syöksähti rutistamaan Crepsleytä, joka oli onnistunut kömpimään seisaalleen ja vetämään jälleen Arran mukanaan.

“Hienoa, Larten! Olet sitten viimeinkin päässyt yli tuosta itsesäälistä ja niin sanoakseni ‘tarttunut härkää sarvista‘!” Seba aivan säteili. Crepsley ei enää näyttänyt siltä, että haluaisi vajota maan alle, vaan suoraan sen läpi toiselle puolelle.

“Seba…” Crepsley aloitti, aikoen selvästi sanoa jotain Seban äsken näkemästä kohtauksesta, mutta Seba keskeytti hänet käden huiskautuksella.

“Älä yritä sanoa, ettei se ollut sitä miltä näytti”, hän sanoi huvittuneesti. “Historia taitaa toistaa itseään… muistaakseni yllätin teidät kerran ennenkin samanlaisissa puuhissa”, hän sanoi aivan vakavalla naamalla ja purskahti sitten nauramaan, kun Arra ja Crepsley vilkaisivat toisiaan syyllisen näköisenä.

“Älkää nyt näyttäkö noin syyllisiltä!” hän sanoi. “Nyt minun ei tarvitse mennä kenenkään puheille, eikä nyppiä karvoja Lartenin korvista!” hän lisäsi. Tämä tuntui tuovan jonkin asian Crepsleyn mieleen.

“Siitä tuli mieleeni, että tästä ei saa puhua Darrenille mitään!” Crepsley napautti kipakasti.

“ No, no, Älä nyt viitsi. Pelkäätkö, että menetät auktoriteettisi, jos hän saa tietää” Seba kiusoitteli. Crepsley tuijotti vanhaa opettajaansa anovasti, kunnes Seba lopulta huokaisi ja lupasi olla kertomatta Darrenille.

***

Epilogi:

Crepsley tunsi olonsa aika hämilliseksi kävellessään Seban ja Arran kanssa kohti Khedon Lurtin salia. Jostain syystä hänestä tuntui, että kaikki vampyyrit, jopa aivan tuntemattomat, olisivat tuijottaneet häntä. Siitä oli jo kaksi yötä, kun Seba oli yllättänyt hänet suutelemasta Arraa, mutta majoitusmestari tuntui yhä luovan häneen merkitseviä silmäyksiä, kun he olivat Arran seurassa. Arra ei kyllä tuntunut välittävän vähääkään, vaikka Seba oli kysellyt häneltä melko henkilökohtaisia kysymyksiä, kuten oliko Crepsley Arran mielestä vakavasti otettava sulhasehdokas. Nämä kysymykset saivat Crepsleyn yleensä toivomaan, että Seba ei olisi juuri silloin päättänyt tulla kyselemään hänen olinpaikkaansa Arralta.

He saapuivat ruokailuun tarkoitettuun saliin ja pysähtyivät etsimään katseellaan istumapaikkoja. Yhdessä pöydistä istui Darren yhdessä Harkat Mulds nimisen siniviitan kanssa. He suuntasivat askeleensa kohti tuota pöytää ja kävivät istumaan penkille, joka näytti olevan pikaisen puhdistamisen tarpeessa.

Muut tervehtivät toisiaan iloisesti, mutta Crepsley (joka tunsi voimakasta pelkoa siitä, että Seba kaikesta huolimatta paljastaisi hänet Darrenille) tyytyi nyökkäämään ja murahtamaan jotain epäselvää.

“Mikä riipoo?” Darren kysäisi, mättäessään suuhunsa paistettua rottaa. Crepsley avasi suunsa sanoakseen jotain väsymyksestä ja lyhyistä unista, mutta Seba ehti tietenkin ensin. Tämä kuitenkin muotoili asian hieman eritavalla, kuin Crepsley oli suunnitellut sen ilmaisevansa.

“Hän valvoi koko päivän, miettien mitä tekisi pariutumissitoumuksensa kanssa”, Seba totesi muina miehinä. Darren ja Crepsley ja Arra olivat tukehtua ruokaansa. Darren sai ensimmäisenä äänensä takaisin.

“Sinä mitä?!” Darren kysyi tyrmistyneen näköisenä. Crepsley rykäisi ja yrittäen säilyttää sen vähän, mikä hänen arvokkuudestaan oli enää jäljellä.

“Seba puhuu vastoin parempaa tietoaan”, hän totesi tyynesti. Hän ei kuitenkaan saanut asiaa kuitattua niin helposti.

“Älä viitsi, Larten”, Seba sanoi, hymyn poikasen leikkiessä hänen suupielessään. “Pitäisi Darreninkin tietää minne sinä joka yö luikahtelet, teidän oppituntienne jälkeen. En halua ottaa vastuulleni, että hän saa sydänkohtauksen noin nuorella iällä, yllätettyään sinut ja Arran samalla tavalla, kuin minä tuossa pari yötä sitten”, Seba naureskeli.

“Minä taidan häipyä”, Arra ilmoitti. Tämä näytti nolostuneen ensimmäistä kertaa Seban puheista. Hän nousi nopeasti pöydästä ja katosi salista niin nopeasti, että olisi voinut vaikka vannoa tämän kiitäneen.

“Oletko tyytyväinen?” Crepsley kysyi ja painoi kasvonsa käsiinsä näyttäen, ei ensimmäistä, eikä varmasti viimeistäkään kertaa, että haluaisi vajota maan alle.