Nimi: Näinkö kaikki päättyy?

Paring: Harry/Hermione, Ron/OC

Rating: k-15

Genre: Hurt/Comfort, Snogg, One-shot

Beta: Ei ole L

AU

Summary: Viimeisenä vuotenaan Tylypahkassa Hermione saa tietää, että hänen vanhempansa on murhattu. Hän päättää olla kertomatta tapauksesta kenellekään, vaan aloittaa yksinäisen elämän Tylyahossa… Miten Harry ja Ron suhtautuvat tähän? Entä mikä on Albus Dumbledoren rooli? (Huom. Dumbledore on elossa!)

Disclaimer: En omista tämän tekstin henkilöitä tai tapahtuma paikkoja, vaan ne omistaa J.K. Rowling. Vain ne tapahtumapaikat, joita et tunnista kuuluvun hänelle, kuuluvat minulle. En myöskään saa tästä tekstistä Rahallista korvausta.

 

Prologi

"Mutta neiti hyvä, tämä talo ei ole enää asumiskunnossa!"

"Kysyinkö minä sinun neuvoasi?"

"Tuota…"

"Eivätkö ne ole minun rahani jotka tuhlaan?"

"Ovathan ne…"

"No miksi sitten panet vastaan?"

"No… Kun…"

"Myytkö talon suosiolla, vai onko minun pakotettava sinut myymään?" Nainen kohotti taikasauvansa, kohden miehen kasvoja. Sen päästä sinkosi pari kipinää.

"…Ja minä varoitan, osaan myös käyttää tätä." Naisen ivallinen ääni ei sopinut lainkaan hänen kasvoihinsa, jotka olivat selvästi tottuneet hymyilemään. Silti mies ei epäillyt hetkeäkään, naisen kykyä käyttää sauvaansa.

"Hyvä on… Kai minä sitten myyn!", Hän sopersi vastaukseksi. " Kuusisataa kaljuunaa…"

Nainen hymyili pilkallisesti, mutta maksoi pyydetyn summan.

"Avaimeni, Herra Snow!"

Mies ojensi avaimet, enempää vastustelematta. Mitä se hänelle kuului, jos asiakas halusi ostaa rähjäisen talon? Saihan hän ainakin sen pois niskoiltaan.

"Pitäkää hyvänänne ja varokaa tupajumeja."

Nainen nappasi avaimet, kääntyi kannoillaan ja asteli pois, ruskea hiuspehko perässään liehuen.

Hermione istui pölyisen ja muhkuraisen sohvan nurkassa, tee kuppi kädessään jäähtyen. Elokuun aurinko paistoi sisään pölyisestä ikkunasta. Tammisen sohvapöydän pinnalla näkyi pieni pölykerros, mutta Hermione ei jaksanut välittää siitä. Siivoaminen ei ollut muutenkaan kiinnostanut häntä pitkään aikaan. Ehkä tämä oli vain piilopaikka, jonka piti näyttää siltä, ettei se ollut asumiskelpoinen. Hän ei halunnut kenenkään tietävän miten hän eli. Eikä hän halunnut sääliä, jota olisi varmasti saanut osakseen, jos olisi kertonut vanhempiensa murhasta. Vain Dumbledore tiesi, vaikka jos Hermione olisi saanut päättää itse, ei tämäkään olisi tiennyt.

Hermione huokaisi syvään, jos totta puhuttiin häntä hävetti käyttäytymisensä. Hän oli romahtanut täysin, kun sai sen kirjeen, jossa kerrottiin, hänen vanhempiensa kohtalosta. Onneksi S.U.P.E.R: t olivat jo silloin ohi.

Miksi hän oli niin heikko, ettei pystynyt ottamaan itseään niskasta kiinni. Kun taas Harry oli elänyt lähes koko elämänsä ilman vanhempiaan, mutta kesti silti kaiken pystypäin. -Ei! Miksi hän taas ajatteli Harryä? Tämä oli onnellisesti yhdessä Ginnyn kanssa, eikä Hermione halunnut tulla heidän väliinsä.

Samassa ovelta kuului terävä koputus, joka sai Hermionen hätkähtämään ajatuksistaan

"Kuka kumma siellä voi olla?" Hän mutisi itsekseen. "ei kenenkään pitäisi tietää tästä paikasta."

Ovelle koputettiin jälleen. Hermione harkitsi hetken, ettei avaisi, mutta veti sitten hupun syvälle päähänsä, jottei häntä tunnistettaisi, ja meni sitten avaamaan oven.

Vanha ovi avautui narahtaen ja sen takana seisoi Hänen yllätyksekseen Tylypahkan rehtori, Albus Dumbledore.

- Siellä paha missä mainitaan, Hermione ajatteli katkerasti.

"Neiti Granger, oletan." Dumbledore sanoi ystävällisellä äänellä, ojentaen kättään tervehdykseen. Hermione ei tarttunut siihen.

"Olette erehtynyt henkilöstä, Professori Dumbledore." Hän sanoi, hyvin pienellä äänellä. Hän ei pitänyt valehtelusta, mutta jos tahtoi pysyä tuntemattomana, oli joskus tehtävä jotain, josta ei pitänyt.

"älä viitsi Hermione, tiedän kyllä että se olet sinä." Dumbledore sanoi hymyillen edelleen, vaikka hänen äänensä ei enää ollutkaan aivan yhtä ystävällinen, kuin äsken.

"Mitä haluatte minusta?" Hermione kysyi, yrittäen pitää äänensä tyynenä, mutta silti se kuulosti siltä, kuin hänellä olisi ollut kova yskä. Dumbledore katseli häntä hetken, ennen kuin vastasi:

Haluan puhua kanssasi tästä… 'piileskelystä'." Hermione katseli hetken Dumbledorea kysyvästi, mutta kun tämä ei täsmentänyt hän siirtyi huokaisten sivuun ja viittasi rehtorin astumaan sisään.

Hermione sulki oven heidän perässään ja asteli sitten Dumbledoren edellä olohuoneeseen, (se oli ainut huone, jonka hän oli saanut asuttavaan kuntoon) ja lysähti lähimmälle sohvalle, veti polvet rintaansa vasten, jääden tuijottamaan lattiaa.

Dumbledore astui rauhallisesti huoneeseen katsellen ympärilleen. Kun Hermione ei pyytänyt häntä istuutumaan, hän siirsi oma-aloitteellisesti tyynyt syrjään ja istuutui samalle sohvalle. Kumpikaan ei hetkeen sanonut mitään, mutta viimein Dumbledore katkaisi hiljaisuuden:

"Kuinka kauan aiot olla täällä, ennen kuin myönnät tarvitsevasi ystäviäsi?" Rehtori kysyi keskustelu sävyyn.

"Jos tulit suostuttelemaan minut ulos, tulit turhaan ja voit kertoa sen myös niille, jotka odottavat kansliassasi." Hermione sanoi niin töykeästi, kuin osasi, vastaamatta lainkaan kysymykseen. Hänen hämmästyksekseen Dumbledore hymyili.

"Olet aivan yhtä älykäs, kuin ennenkin. En olisi muuta odottanutkaan sellaiselta, joka suorittaa kymmenen Upeaa S.U.P.E.R: ää." Dumbledore sanoi, kuin ei olisi muusta puhutkaan.

"Mitä sinä haluat?" Hermione kimpaantui.

"Eikö se ole ilmeistä?"

"Ei!"

"Tulin puhumaan kanssasi vanhempiesi kuolemasta." Dumbledore sanoi, katsoen häntä lempeästi. Hermione tunsi kyynelten polttelevan silmäkulmiaan.

"En halua puhua siitä!" Hän sanoi tukahtuneella äänellä.

"Et ehkä juuri nyt, mutta voin kertoa sinulle, tietäväni miltä sinusta tuntuu, siksi tiedän puhumisen helpottavan." Vanha velho selitti rauhallisesti, kuin oli puhunut 11-vuotiaalle tytölle, eikä suinkaan lähes 20-vuotiaalle naiselle.

"Enkö jo sanonut, etten halua puhua siitä? Enkö ole sanonut, ettei minulla ole mitään halua tavata sinua, tai ketään muutakaan?" Hermione lähes huusi.

"Kuulehan nyt Hermione, mietipä hetki miltä ystävistäsi tuntui, kun katosit jälkiä jättämättä!" Dumbledore sanoi, alkaen kuulostaa jo hieman kärsimättömältä.

"Minä…"

"Mieti Hermione!"

Hermione katseli hetken närkästyneenä rehtoriaan, mutta totteli viimein pitkin hampain.

Silloin viimein Hermione tajusi, kuinka lapsellista oli ollut työntää ystävät luotaan ja estää kaikki heidän yrityksensä lähestyä tai ottaa yhteyttä. Voi kuinka paljon hän olikaan kaivannut ystäviään. Miten hän voisi koskaan hyvittään kaikki nämä vuodet heille? Ei, hän ei voisi palata! He eivät koskaan voisi antaa hänelle anteeksi, eikä hän kestänyt katsoa heidän syyttäviä katseitaan.

Hermione ei voinut enää pitää kyyneleitä sisällään, ne purkautuivat patoamattomana tulvana. Liian kauan hän oli peittänyt tunteensa, työntänyt ne mielensä taka-alalle, toivoen niiden lopulta katoavan. Ne eivät olleet kadonneet, vaan palasivat nyt voimakkaampina, kuin koskaan.

Hermione itki sydäntä särkevästi, painoi kasvonsa polviinsa antaen kyynelten kastella kaapunsa. Hän ei jaksanut välittää siitä. Hermione tunsi Dumbledoren pitkäsormisen puristavan hartiaansa myötätuntoisesti. Hän tunsi suurta kiitollisuutta rehtoriaan kohtaan, siitä että tämä oli tullut, kaikista hänen vastalauseistaan huolimatta, vetämään hänet ulos kolostaan ja osoittanut hänelle myötätuntoaan (jota hän oli luullut kaikkein viimeiseksi haluavansa). Päivien kuluttua, tai siltä Hermionesta tuntui, hän sai kyyneltulvansa padottua ja pyyhittyä silmäkulmansa kaapunsa hihaan.

"Oletko nyt valmis tapaamaan ystäväsi?" Dumbledore kysyi ystävällisesti.

"Mitä?! En minä voi lähteä täältä, enkö minä jo sanonut sen!", Hermione huudahti.

"Ei sinun tarvitse lähteä, jos välttämättä haluat jäädä, ystäväsi tulevat varmasti enemmän kuin mielellään sinun luoksesi." Dumbledore totesi tyynesti.

"Eivät he halua tulla tällaiseen läävään!"

"Oletko varma siitä?" Dumbledore kysyi, aivan kuin Hermione olisi väittänyt ruohon olevan punaista, eikä suinkaan vihreää.

Hermione painoi jälleen kasvonsa polviinsa, huokaisten syvään.

"En tiedä, en tiedä enää mitään. Tuo heidät sitten tänne jos niin haluat.", Hän viimein vastasi väsyneesti.

"Hyvä! Haluan sanoa sinulle vielä yhden asian, ennen kuin eroamme. Eräs viisas ihminen sanoi kerran: 'Ne joiden välillä on todellinen side, eivät ole riippuvaisia yhteydenpidosta. Kun he kohtaavat vuosien erossa olon jälkeen, heidän ystävyytensä on yhtä luja kuin aikaisemmin!'" Dumbldore hymyili säteilevästi ja kohotti hattuaan hyvästiksi, ennen kuin pyyhälsi ulos. Kuului oven kolahdus ja oli taas aivan hiljaista.

- Mitä ihmettä se oli, hermoine ihmetteli ajatuksissaan. Toivottavasti Dumbledore pitäisi kiirettä, muuten hän saattaisi muuttaa mieltään ja karata taas jonnekin.

Dumbledore ilmeisesti ajatteli samoin, koska vajaan puolen tunnin kuluttua ovelta kuului vaativa koputus. Hermionesta tuntui, kuin hänen vatsastaan olisi pudonnut pohja pois ja pakokauhu otti hänet valtaansa. Mitä ihmettä hän oli ajatellut? Ei tänne voisi päästää ketään! Juuri, kun hän oli nousemassa sohvalta, aikeenaan lukita ovi, kun kuului kammottava räsähdys. Ohikiitävän hetken Hermione kuvitteli kohtaavansa liudan Kuolonsyöjiä, mutta sitten ovesta kurkisti Ron Weasleyn pisamaiset kasvot. Ron oli kaatua rähmälleen, kun hänet tyrkättiin kovakouraisesti sisään ja hänen perässään tuli Harry Potter, Hermionen toinen paras ystävä. - Entinen paras ystävä, Hermione ajatteli. ei kumpikaan heistä enää haluaisi olla hänen ystävänsä.

"Hermione!" Harry huudahti, harppoi hänen viereensä sohvalle ja veti hänet rintaansa vasten tiukkaan halaukseen. Hermione hämmästyi kovasti tätä Harryn äkkinäistä tunteen ilmausta. Harry oli aina ollut niin haluton osoittamaan tunteitaan tai päästämään ketään lähelleen. Paitsi tietysti Ginnyn. Mitähän tämäkin ajatteli, kun Harry näin halasi Hermionea. Hän nosti päänsä Harryn rinnalta, katsoakseen Ginnyn ilmettä, mutta ei nähnytkään tätä. Hän oli luullut Ginnyn tulevan mukaan, mutta oli ilmeisesti erehtynyt.

"Kuinka sinä voit?" Ron kysyi, katsoen häntä huolestuneena.

"Hyvin…", Hermione vastasi ja yritti hymyillä, onnistumatta siinä kovinkaan hyvin. Ron ja Harry (joka oli viimein päästänyt hänet irti) katsoivat häntä epäillen.

"Missä Ginny on?" Hermione kysyi, jotain sanoakseen. Molempien poikien kasvoille ilmestyi välittömästi sulkeutunut ilme, joka sai Hermionen toivomaan, ettei olisi sanonut mitään.

"Ei se mitään, jos hän ei halunnut tulla, minä--"

"Hermione!" Harry keskeytti. "Ginny on kuollut…"

"Mitä?!" Hermione henkäisi ja läpsäisi käden suulleen. "Ei!"

"Niin… Hän kuoli noin vuoden katoamisesi jälkeen." Ron sanoi hiljaa. "Luulimme, että tiesit sen."

"Oliko se Voldemortin--"

"Oli!"

Syntyi hiljaisuus, jonka aikana ei kukaan sanonut mitään. Kaikki tuntuivat vaipuneen omiin ajatuksiinsa, kunnes Harry katkaisi hiljaisuuden:

"Hermione, miksi sinä olet piileskellyt täällä kaikki nämä vuodet?" Hän kysyi, saaden Hermionen ajatukset ajamaan, hänen päässään kiivaasti toisiaan takaa.

"Ööh… Tuota, ettekö te tiedä? eikö Dumbledore kertonut?" Hermione ihmetteli.

"Mitä hänen olisi pitänyt kertoa?", Ron vastasi, ovela ilme pisamaisilla kasvoillaan. Harrykin näytti uteliaalta. Hermione katseli hetken toisesta toiseen, yrittäen päättää mitä vastaisi. Viimein hän päätti, että oli aika kertoa totuus. Huokaisten hän kaivoi kaapunsa sisätaskusta rypistyneen, kärsineen näköisen kirjeen ja ojensi sitä kohti poikia --, miehiä, jotka silmäilivät sitä uteliaana.

"Ottakaa tämä ja lukekaa se, silloin ymmärrätte, tai en tiedä ymmärrättekö, mutta ainakin tiedätte miksi romahdin täysin." Hermione sanoi.

Harry nappasi kirjeen hänen kädestään ja alkoi lukea sitä, Ronin kurkkiessa olan yli. Hermione muisti tuon kirjeen saapumisen, kuin eilisen. Se oli syöpynyt hänen muistiinsa ja säilyisivät siellä hänen koko elämänsä. Kutsumatta se palasi taas hänen mieleensä.

Hyvä neiti Granger

Pyydän, että suotte anteeksi karkean tapamme kertoa teille tämän masentavan uutisen. Meidän on valitettavasti ilmoitettava, että viime perjantaina 25.6 löysimme vanhempanne murhattuina ruokailuhuoneen lattialta.

Otamme nöyrimmin osaa suruunne, mutta meidän on valitettavasti pyydettävä teitä tunnistamaa oheiset kuvat vanhemmistanne.

Mitä syvimmin osaa ottaen

Gawain Robardsi

Auroriviraston johtaja

Hermione katsoi ystäviään, molempien silmät olivat täynnä ymmärrystä ja myötätuntoa. Hermione tunsi Ronin käden hartiallaan ja hätkähti tuntiessaan jonkin kovan… aivan kuin sormuksen, mutta ennen kuin hän ehti ihmettelemään enempää Ron kuiskasi lempeästi hänen viereltään:

"Hermione… me emme tienneet. Kyllä me ymmärrämme, mutta mikset kertonut meille?"

"Voi, Ron en tosiaan tiedä mitä ajattelin, mutta kadun sitä nyt.", Hermione kuiskasi. "Mutta Ron onko sinulla sormus sormessasi?" Se oli niin ilmiselvä yritys vaihtaa puheenaihetta, etä se sai molemmat miehet kohottamaan kulmakarvojaan kysyvästi.

"Öh… No jos haluat tietää, niin olen mennyt kihloihin erään entisen korpinkynsi tytön kanssa.", Ron vastasi, punastuen helakasti, sanottuaan sen. "Hänen nimensä on Jennyfer Allfonso."

"Onneksi olkoon!" Hermione sanoi, hymyillen hieman. Ron hymyili takaisin oudon väkinäisesti ja vilkaisi Harryä, kuin olisi toivonut tältä apua. Harry katseli heitä oudon sulkeutunut ilme komeilla kasvoillaan, kädet syvällä taskuissa. Tuollainen ilme hänellä oli vain silloin, kun hän oli päättänyt jotain, joka hänen täytyi ehdottomasti sanoa, oli se sitten kuinka vaikeaa tahansa.

"Ron, voisitko antaa minun puhua hetken kahdestaan Hermionen kanssa?" Harry viimein tokaisi, näyttäen siltä ettei kestäisi enää hetkeäkään. Ron vilkaisi yllättyneenä ystäväänsä, mutta nyökkäsi viimein.

"Oikeastaan voisin mennä voisin mennä kermakaljalle odotellessani." Ron vielä tuumaili, ennen kuin loi Harryyn viimeisen älä - tee - mitään - siveetöntä -katseen (johon Harry vastasi mulkaisulla) ja poistui paikalta.

Hetken huoneessa vallitsi vaivaantunut hiljaisuus, mutta viimein Harry avasi suunsa sanoakseen asiansa:

"Hermione, eikö sinulle tullut mieleen, että minä saattaisin tietää miltä sinusta tuntuu?" Harry kysyi hyvin lempeällä äänellä. Hermione katseli häntä tyrmistyneenä. Mitä ikinä hän olikaan odottanut niin ei tätä.

"Harry… Minä ajattelin kyllä sinua, mutta luulin sinun pitävä minua heikkona, kun romahdin näin, vaikka sinä olet elänyt koko elämäsi ilman vanhempiasi ja pystyt silti elämään normaalisti ja ajattelin Ginnyn tulevan mustasukkaiseksi, koska --"

Harry keskeytti hänen papatuksensa painamalla käden hänen suulleen.

"Lopeta Hermione, ei sinun tarvitse selitellä… ja mitä Ginnyn mustasukkaisuuteen tulee, me erosimme… melkein heti katoamisesi jälkeen." Hän sanoi. Jokin Harryn äänessä, tämän sanoessa viimeisen lauseen, sai Hermionen hieman varuilleen.

"Johtuuko se… hmm… minusta?" Hermione uteli.

"Ei tietenkään!", Harry vastasi, kasvoillaan niin ilmiselvä minä - valehtelen -ilme, ettei Hermione voinut olla purskahtamatta heleään nauruun, joka sai Harryn näyttämään tyrmistyneeltä.

"Voi, Harry sinun ei kannata valehdella minulle. Tunnen edelleen, joka sentin kasvoistasi ja pystyn lukemaan sinua, kuin avointa kirjaa." Hermione sanoi, hymyillen Harrylle lempeästi. Kuinka hyvältä olikaan tuntunut nauraa pitkästä aikaa. Aivan kuin hänen koko ruumiinsa olisi herännyt eloon. Samassa hän tajusi syöksyneensä Harryn kaulaan, tällä kertaa ilon kyyneleet silmistään virraten. Hän puristi rystyset valkoisina miehen kaavun hartioita, sydän hurjasti takoen.

Harry kietoi kätensä hänen ympärilleen, upottaen kasvonsa hänen hiuksiinsa. Harry tuoksui niin hyvältä, kuin hunajalta ja ulkoilmalta.

"Minulla oli sinua niin ikävä sinua Herm, et voi uskoa, kuinka ikävä minulla sinua oli." Harry kuiskasi hänen korvaansa.

"Kyllä minä voin, minäkin olen ikävöinyt sinua niin kamalasti!" Hermione kuiskasi hellästi takaisin ja painoi pienen suudelman miehen korvan juureen. Harry värähti hiukan, mutta kun Hermione yritti vetäytyä kauemmas, tämä ei päästänytkään häntä.

Harry nosti hellästi Hermionen leukaa, jotta saattoi katsoa häntä silmiin. Hermione kohotti arasti katseensa, kohdatakseen Harryn kirkkaanvihreiden silmien katseen. Miehen silmistä paistoi rakkaus ja hellyys. Hermionen valtasi halu suudella tätä, mutta hän ei olisi uskaltanut tehdä sitä, vaikka hänen elämänsä olisi riippunut siitä. Ehkä Harry ajatteli häntä vain ystävänä.

Harry ilmeisesti luki sen kaiken hänen ilmeestään, Mies siveli peukalollaan Hermionen huulia katseen vaellellessa hänen vartalollaan.

"Hermione… Minä taidan… Olla rakastunut sinun." Harry takelteli ja naurahti sitten kömpelölle lauseelleen.

Hermione ei kuitenkaan nauranut, tämä kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, vaikka hän oli seurustellut jonkin aikaa Ronin kanssa, ei se ollut tuntunut samalta. Koskaan ennen hän ei ollut ollut rakastunut, vain ihastunut. Sydän hurjasti takoen hän kohottautui varpailleen ja suuteli Harryä suoraan suulle. Harryn kädet kulkivat pitkin hänen selkäänsä ja vetivät Hermionen lähemmäksi. Hän sulki silmänsä antautui täysin Harryn suudeltavaksi. Hänen omat kätensä vaelsivat Harryn hiuksista kaulalle ja siirtyivät avaamaan Harryn kauluspaidan nappeja, niin rajusti, että niistä puolet irtosi. Hermione ei kuitenkaan välittänyt, ei hän välittänyt siitäkään, kun Harry veti paidan hänen päältään, niin että kainalosaumat ratkesivat ja työnsi hänet selälleen muhkuraiselle sohvalle, tullen itse perässä.

"Hermione?" Harry sanoi, suudelman lomasta.

"Hmm?"

"Oletko varma, että haluat tehdä tämän?" Harry kysyi, kohottautuen hieman hänen päältään.

"Tietysti olen! En olisi tässä ellen olisi varma!", Hermione vastasi, juoksuttaen sormeaan Harryn lihaksikkaalla rintakehällä. "Yhden asian kuitenkin haluaisin tietää; Mikä oli se asia, josta halusit puhua kanssani kahden?"

Harry katseli häntä hetken, ennen kuin hymyili.

"Taisin saada vastauksen siihen kysymykseen." Mies sanoi salaperäisesti. Seuraava suudelma pyyhkäisi taas kaiken heidän mielestään.

Sitä päivää ei heistä kumpikaan unohtaisi, niin kauan kuin eli.